Mereltä mantereelle päin näyttää aina niin kauniille ja mantereelta merelle päin ehkä jopa enemmänkin. Hypätessä laivalta satamalaiturille fiilikset saattavat vaihtua äkkiä aivan toisenlaisiksi. Näin minulle kävi Positanossa. Maisemat olivat toki postikorttikuvamaisen kauniit, mutta pieneen paikkaan oli pakkautunut liian paljon väkeä. Ja sinnehän mekin sitten itsemme tungimme. Otimme heti suunnan ylämäkeen ja kipusimme portaita toinen toisensa perään. Etsimme oikeastaan lounaspaikkaa, mutta kuin kaupan päälle, pääsimme myös turisteista siinä samalla eroon.
Hiestä aivan märkänä astuimme ravintolan sisälle ja ilmastointi sympaattisen henkilökunnan kera pelasti päivän totaalisesti. Maistuva munakoiso-tomaattipasta, pari lasillista valkoviiniä ja olin valmis antamaan Positanolle uuden mahdollisuuden. Huikeat maisemat, kapeat tiet ja karamellin väriset rakennukset eivät kuitenkaan riittäneet sulattamaan sydäntäni. Ehkä se jo aavisti, että parempaa oli tulossa.
Amalfin rannikko useine pikkukaupunkeineen on sanoinkuvaamattoman upea, mutta tällä kertaa Positano ei innostanut yhtään. Ehkä kärsin ihanuus-ähkystä kyseisenä päivänä.
Katso Italian reissun aiempia tunnelmia täältä:
Napolin herkkuja
Napoli I
Napoli II
Salerno
Ei kommentteja
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.