Pallas-Hetta -vaellusreitti ensikertalaisten silmin: Päivä 3

Suaskuru-Montellin maja 6,6 km

Viimeiseen vaelluspäivään herättiin jo kuudelta. Minä ehdin olla siihen mennessä jo pari tuntia hereillä, mutta lepuuttelin jäseniä muun kodan kuorsatessa vierellä. Seitsemän jälkeen lähdimme matkaan ja vaikka nousu Suaskurusta Lumikerolle alkoi varsin jyrkkänä, totesimme heti, että edellisen päivän väsymyksessä emme olisi jaksaneet niin hyvin. Aamun viileydestä huolimatta hiki alkaa virrata heti alkutaipaleesta ja vaatteita on vähennettävä saman tien. Hiljaisuus ja nouseva aurinko luo ihanan tunnelman pienen tuulen kera. On kuin olisimme kolmestaan koko reitillä. Tuolla hetkellä olimmekin. Ensimmäisen nyppylän laella pidimme pienen tauon ja emmekä nähneet ketään muita missään. Etsimme puhelimet käsiimme ja otimme yhteydet kotiin jääneisiin. 

Suaskurulta on nousua Lumikerolle 330 metriä, mutta nousu on kokonaisuudessaan useamman kilometrin mittainen. Vaikka Suaskuru on ankein taukopaikka koko reitillä, on siellä hyvä vetää happea ja tankata energiatasot täyteet ennen Lumikerolle nousua. Kolmen nousun matkalla ei ole taukotupia, mutta poroerotusaitauksen luota löytyy nuotiopaikka eväiden syöntiin. Toki matkallakin voi eväitä nauttia, mutta tuulisena päivänä meno käy todella kylmäksi puuttomassa tunturissa. Nousu on myös siinä mielessä hävyttömän pitkä, että aina kun luulet olevasi tunturin laella, eteen aukeaa uusi nousu ja sen jälkeen vielä pari lisää. 

Nousua on Lumikerolle lukemani mukaan 2,5 km, mutta sen jälkeen on vielä kaksi loivempaa nousua. Alku on kosteaa ja juurakkoista, mutta hiljalleen maasto muuttuu kivikkoisemmaksi. Pari tasaisempaakin pätkää tunturiin mahtuu ja tuolloin pääsee vähän helpommalla. Keron päälle noustessa on kuitenkin syytä pitää useampi lyhyt tauko, sillä maisemat ovat upeat! Ja kun päiväkin valkeni aurinkoisena, saimme ihailla maisemia varsin pitkän matkan maahan. Kuljettu reitti etsittiin taas näköpiiriin ja taivasteltiin ääneen, kuinka pitkän matkan olimme jo kulkeneet. Tuuli oli muuttunut jo aika pistäväksi ja oli aika lähteä laskeutumaan kohti poroerotusaitaa. Pienen ylikulkusillan jälkeen vaihdetaan jo pian nousuun. 

Poroerotusaidan toisella puolen on nuotiopaikka, mikäli haluat pitää tauon vähemmän tuulisessa paikassa.  

Nousun jälkeen on väistämättä lasku edessä ja laskeudumme Röyninkuruun ja sitten olimmekin perillä suunnitellussa taukopaikassamme Montellin majalla. Pieni poromiesten kämppä on juuri kunnostettu ja tunnelma oli ihanan sydämellinen ja tervetulleeksi toivottava. Tällä taukopaikalla vaeltajia oli eniten koko reissun aikana, sillä moni kuului tekevän päiväretkiä Vuontisjärveltä käsin. Majaan ei mahdu kuin muutama yöpyjä, mutta ympäristössä on tilaa useammallekin teltalle. Toisaalta kilometrin päässä sijaitsee Nammalakurun tupakeskus, joka on koko reitin suurin. Me söimme tässä kohti eväät ja totesin, että nyt alkaa makkarakiintiö olla täynnä. Lienenkö syönytkään grillimakkaroita koko kesänä, joten nyt oli vuoden satsi syöty.

Montellin maja-Nammalakuru 1 km

Yksi koko vaellusreitin helpoimpia osuuksia oli kulku Montellilta Nammalakuruun ja siitä Rihmakuruun. Avonaisen selänteen yli vai koivikkoon ja ohitimme tuvat nopsaan. Retkiopas ohjasi ottamaan tästä vettä mukaan, mutta "omalla vastuulla" -lappu ei siihen oikein kannustanut. Toki kaikki luonnosta otettu vesi otetaan omalla vastuulla, mutta tästä sai käsityksen, ettei ehkä silti kannattaisi. Koska juomaa oli riittävästi, reitti jatkui pysähtelemättä ja helppokulkuisena Rihmakuruun saakka. 

Nammalakurun autio- ja varaustupa

Nammalakuru-Rihmakuru 3 km

Nammalakurun jälkeen tuli jälleen kävelijöitä vastaan ja meille esiteltiin uusi kuru. Tuaskuru. Hetki meni ennen kuin tajusimme miehen puhuvan savolaisittain eli mitä näkyykään seuraavan tunturin päältä --- taas kuru! Tuaskuru. Vaikka kolmikkomme onkin Savosta kotoisin, emme ilmeisesti viännä savvoo tarpeeksi, kun viestin perille meno otti aikansa.

Rihmakurulle saapuminen oli se hetki, mikä ratkaisi loppupäivän ohjelmamme. Mikäli sää olisi ollut huono ja olisimme saapuneet tänne myöhään, olisimme jääneet vielä yhdeksi yöksi telttaan. Vaellus oli kuitenkin edennyt hyvin ja päätimme pitää kunnollisen lepohetken Rihmakurun kodalla ennen Pallakselle nousemista. Joimme kahvit ja söimme suklaat ja vasta sitten tajusimme miettiä päivän ruokailuja. Koska Taivaskerolle ja Pallakselle noustessa ei ole mahdollisuutta pitää taukoja, päätimme kaivaa trangian esiin ja keittää loput pestopastat lounaaksi. Ja kuinka ollakaan, tämä oli juuri oikea veto! Muutoin voimat olisi loppuneet kesken tunturivaelluksen. 

Rihmakurun autiotupa

Rihmakuru-Pallas 10 km

Metsä loppuu Rihmakuruun ja alkaa pitkä nousu Rihmakurunvaarojen kautta Lehmäkeron laidalle ja siitä Taivaskeron väliin. Nimet eivät reittiä talsiessa olleet kovinkaan mielessä, mutta muistan kyllä Lehmäkeron kivikkoiset rinteet, kun niistä näin jälkikäteen luen. Matkan aikana tauonnut tuuli on jälleen voimistunut  ja vastaantullut vaellukselta tuttu kasvo kyselee, vieläkö suuntaamme Taivaskerolle. Sillä hetkellä paistoi vielä aurinko, mutta saas nähdä. Ennen Taivaskeroa taiteillaan vielä kivien päällä, jottei kengät kastu aivan tyystin. Taivaskeron kohdalle päästyämme olimme ehtineet talsia pilvessä jo tovin eikä näkyvyyttä ollut juurikaan. Olympiatulen sytyttämispaikalla käyminen jää toiseen kertaan, luonto sanoi viimeisen sanansa. Taivaskeron kylteiltä laskeutuessa pilvisyys yltyi vielä hetkeksi, mutta alaspäin mennessä näkyvyys parani hieman. Hotelli Pallaksen pihaan päästyämme ensimmäiset pisarat tippuivat kasvoille ja suuntasimme ensimmäiseksi autolle pudottamaan rinkat selästä ja vaihtamaan kevyemmät kengät jalkaan. 

Saavutimme päivän tavoitteeksi asetetun 20 kilometriä ja vedimme Hetta-Pallas -reitin kunnialla läpi kolmessa päivässä. Tähän kohti voisi sitten naputella miljoona huutomerkkiä, sillä olihan tämä nyt mahtava suoritus! Vastaavaa kokemusta emme tule enää koskaan kokemaan, koska tämä oli meidän kolmikkomme ensimmäinen vaellus koskaan yhdessä. Ainutlaatuinen elämys, jota ei pysty toisintamaan, vaikka haluaisikin. Tämän saman reitin kulkee vuosittain tuhannet ihmiset ja elämys on varmasti kaikille vertaistaan vailla  oleva. Mutta näin etenivät meidän päivämme tunturissa tällä kertaa. 

Vaelluksen jälkeiset päivät ovat itselläni olleet vähän utuisia, ehkä olen potenut ensimmäistä kertaa matkan jälkeistä masennusta. Masennus on toki sanana tähän kohti turhan vahva, mutta miten sitä muutenkaan kuvaisi. Vaelluskrapula. Toki tunne on heikentynyt päivä päivältä ja hävinnee piakkoin kokonaan. Vaellus vaikutti minuun voimakkaasti ja sain lahjaksi kaipuun Lappiin. Puuttomaan tunturiin, missä saa olla rauhassa ja irti kaikista normaaleista arkirutiineista.  Aiemmat reissut Lapissa ovat olleet enimmäkseen talvisin ja keväisin, pienenä lapsena kesäisin, joten tämä syysreissu oli aivan omanlaisensa. Onneksi muistona on nämä kännykkäkuvat ja kaksi matkaseuralaista, jotka voivat muistella reissua kanssani. Aivan kuin niitä muitakin aikaisempia pohjoisen reissuja. 

Hetta-Pallas, miten upea oletkaan!

  

Lue myös:

Hetta-Pallas -vaellusreitti ensikertalaisten silmin sekä

Hetta-Pallas -vaellusreitti ensikertalaisten silmin: Päivä 1

Hetta-Pallas -vaellusreitti ensikertalaisten silmin: Päivä 2

Vaelluksen retkieväät ensikertalaisten silmin