Viimeinen kuukausi on ollut melkoista tulitusta ravintolarintamalla, sillä askeleet ovat vieneet tavallista useammin kaupungille syömään. Ei haittaa yhtään, sillä tiedän tämän olevan vuoden ensimmäinen pyrähdys ja sitten meno taas rauhoittuu alkaakseen uudestaan. Ja eihän minulla mitään sitä vastaan ole, että syön ajoittain parempaa ruokaa, mitä itse osaan valmistaa. Siinä tuleekin laiskuuden ohella yksi oleellisemmista syistä, miksi nautin ravintoloissa syömisestä. Saa istua pöytään nauttimaan uusista mauista ja astiat ja keittiön putsaa joku toinen. Ja tietysti rafloista tarttuu kotikeittiössäkin toteuttavia ideoita.
Pari viikkoa sitten istuin pitkään pöytään tamperelaisten bloggareiden kanssa useammaksi tunniksi nauttimaan ravintola C:n uudesta ruokalistasta. Kutsusta ei olisi tullut mieleenkään kieltäytyä, sillä aiemmat illalliset ovat poikkeuksetta tarjonneet uusia ja jopa outoja makuyhdistelmiä ja raaka-aineita maisteltavaksi. Ruoan takaa löytyy monta erilaista tarinaa, jotka antavat ruoalle oman säväyksensä.
Tälläkin kertaa illallinen oli yhtä ilotulitusta ja menu oli ihailtavan tasalaatuinen. Ei minkäänlaisia notkahduksia suuntaan eikä toiseen. Itseäni ilahduttivat eniten alun hapankaalilastu, made- ja haukiannokset sekä koivuvanukas. Näin jälkikäteen vain ärsyttää se, etten valinnut kasvismenua. Ravintola C:n liha-annokset olivat erinomaisia, mutta viime aikoina liha ei vain ole maistunut kovinkaan.
Ilkka Uusitalon ja Christina Suomisen rafla on Tampereen ehdoton ykkönen, kun haluat helliä itseäsi ja tulla yllätetyksi. Illan menu kustantaa 68 euroa ja siihen juomat vielä päälle. Viinien tilalle voi valita myös alkoholittoman juomapaketin, joka on kerta kaikkisen herkullinen. Tiedän ravintolalaskun olevan monelle kauhistuksen paikka, mutta mielestäni se on jokaisen euron väärti. Tämän illallisen tarjosi ravintola, mutta useimmiten ruoat tulee maksettua omasta pussista ja erittäin mielellään. Kokin, tarjoilijan ja sommelierin ammatti on käsillä tekemistä siinä missä muutkin käsityöammatit eikä työn laatua ole syytä väheksyä hokemalla ruoan olevan kallista. Illallisesta ei muistijälkeä suurempaa jää käteen, mutta minulle se on tällä hetkellä parasta antia. Ja mikäli fine dining on itselle vieras laji, sille kannattaa antaa useampi mahdollisuus ja löytää itselle mieluisimmat ruokamaat ja ravintolat hiljalleen.
Ilkka osallistui peltilihapiirakan huumaan versiolla, joka oli tehty rahkavoitaikinasta, possunkyljestä, hapankaalista ja omenasta. Pehmeän hienostunut piirakka, josta ei jää perinteisen lihanpiirakan rasvakerrostumaa suuhun.
Tattariblini lasimestarin kuhalla, kuivatulla sipulilla, siianmädillä, smetanalla ja purjolla jäi kaivelemaan. Oli niin hyvää, että olisin voinut syödä enemmänkin!
Ensimmäinen alkuruoka oli todella kaunis annos. Pöytään tarjoiltiin lautaset, joissa oli paistettua nahallista madetta, karamellisoitua sipulipyreetä, tilliöljyä, friteerattua purjoa, pikkelöityä mustikkaa ja savustettua ranskankermaa. Lopuksi päälle kaadettiin paahdetusta sipulista tehtyä lientä.
Toisen alkuruoan myötä siirryttiin lihan pariin. Ruoveden villisikaa grillattuna ja Rekolan keltajuurta sekä raakana että pyreenä. Kuivattu maahumala oli itselleni uutta ja se vahvisti hienosti villisian makua.
Välijuomaksi nautimme Koskue-tynnyrissä kypsytettyä mesiangervokombuchaa ja juoman omenamehu oli tietysti Ilkan puutarhan anteja. Aijai, ihanan etikkaista!
Ensimmäistä pääruokaa markkeerasi paistettu kanin reisi mustatorvisienimurekkeella täytettynä.
Heinissä pahdettua ja savustettua Rekolan palsternakkaa, säilöttyä kantarellia, pinaattipyreetä, mustatorvisienijauhetta, kanivaahtokastiketta ja kuivattua kanterellia. Huh. Kani oli erittäin pehmeää ja täydellisesti kypsennettyä, mutta pidin seuraavasta annoksesta kyllä huomattavasti enemmän.
Toisen pääruoan kuninkaana oli paistettua Pyhäjärven haukea. Olen syönyt haukea todella paljon, mutta edelleenkin se maistuu maineestaan huolimatta minulle erinomaisesti. Y-ruotoa en osaa poistaa, joten tällaisesta annoksesta kotikeittiössä voin vain haaveilla. Väriä ja lisää pontta annokseen toivat Rekolan punajuuri, samettikukkaohra, samettikukkaviinietikkavaahto ja talkkuna-perunarieska.
Siirryttäessä jälkiruokia kohti minua alkaa välillä jopa ahdistaa. Makea ei kerta kaikkiaan maistu ja ajatuskin suklaisesta annoksesta kauhistuttaa. Huolimatta siitä, että olen syönyt monta erinomaista suklaajälkiruokaa. Ennen loppuhuipennnusta maistoimme Waldemar-kuttucheddaria, hilloa Christinan pihan kriikunoista ja juureen valmistettua näkkileipää.
Varsinaista jälkiruokaa edelsi vielä yllättävä annos. Kirjaimellisesti suunraikastaja, jonka raaka-aineita Ilkka arvuutteli meillä. Puolukan toki tunnistimme, mutta emme arvanneet syövämme koivua.
Koivuvanukasta, koivunlehtimarenkia ja koivusokeria puolukkagranitella. Huippua!
Jälkiruokana villivadelmasorbettia, valkosuklaata, vadelma- ja ruusunmarjalastuja, juhannusruususta valmistettua kreemiä, ruusulunta ja paistettua juustokakkua. Sopivan makeaa.
Makunystyröitä hemmoteltiin vielä kahvin ohessa tarjottavilla karkeilla. Jos et syö koko menua ja valitset yksittäisiä annoksia listalta, suosittelen ostamaan myös espresson näiden karkkien vuoksi. Karamellisoitu keltajuuren lehtivarsi oli taivaallista! Karkkilaatikosta löytyi myös lakritsi-butter scotchia, täysjyvävehnäjuureen valmistettua lakritsia ja karpalo-valkosuklaatryffeliä.
Hymy oli seuralaistenkin huulilla tämän illan aikana, vaikka toisinaan meni vakavaksikin sometteluksi ja kuvaamiseksi. Jäätävän herkullista sanoisin!
Tsekkaa myös, mitä muut bloggaajat tuumasivat illallisesta:
Asikaine
Emmi Nuorgam
Magicpoks
Mansen muijat
Pullonhenki
Savusuolaa
Sivumaku
Ei kommentteja
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.