Aamiaispöydässä III

Vielä olisi nippu puutarhahommia tehtävänä, mutta jos eivät tule tehdyksi, kestän kyllä. Hiljalleen alkaa aika, jolloin ei tarvitse miettiä puutarhaa vaan voi rauhoittaa viikonloput totaalisesti.  Tavoitteena on hengailla vähintäänkin joka toinen viikonloppu kotona ja pyhittää ainakin se toinen viikonlopun päivä vain olemiselle. Ja kuten kuvista voi päätellä, myös raukean ihanalle ja rauhalliselle aamulle. Enimmäkseen onnistumme tavoitteessa hyvin, sillä pitkään nukkuminen, lukeminen ja aamiaiset houkuttelevat varsin paljon. Eikä tuskaa tuota sekään, että haahuilen päivän aamutakki päällä ja vaihdan lukupaikkaa aamiaispöydästä sohvalle tai takaisin peiton alle sänkyyn. Sellaisiakin päiviä tarvitsee aika ajoittain. Puhumattakaan leffa-aamiaisista, jolloin kahvit ja smoothiet nostetaan olohuoneen pöydälle ja laitetaan leffa pyörimään heti aamusta. Jos hyvin käy, perään pyörähtää vielä toinen ja jopa kolmaskin elokuva.

Tulevien viikonloppujen ihana tunnus olkoonkin - dolce far niente!

Valloittava Visavuori

Kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakoti ja -ateljee Tarttilassa on aina vain niin valloittava! Niemenkärjessä sijaitseva kansallisromanttinen "erämaa-ateljee" antoi parastaan elokuussa, jolloin kesä oli todella hehkeimmillään. Voin kuvitella, miten upea tunnelma on syysruskan aikana, talvisesta maisemasta nyt puhumattakaan!

Onni, että Valkeakoskelle on eksynyt 1800-luvun lopulla yksi kultakauden merkittävimmistä kuvanveistäjistä perheineen. Tuusulanjärvellähän niitä on yllin kyllin, mutta mainiota, etteivät kaikki taiteilijat ole sijoittuneet aivan eteläisimpään Suomeen. Ensimmäinen taiteilija-ateljee rakennettiin Tarttilaan 1893-1894, mutta se tuhoutui tulipalossa 1896. Tämän jälkeen Wikström päätti rakennuttaa kodin ja ateljeen erillisiksi ja asuinrakennus valmistui 1903, ateljee vuotta myöhemmin 1903. Karjalaistyyppisen asuinrakennuksen sisustus on alkuperäinen ja sisällä käyskennellessä voi aistia, miten upea tämä kulttuurikoti on ollutkaan vuosisadan alussa.

Ateljeerakennus on vielä asuinrakennustakin upeampi ja torneineen tuonee monelle mieleen linnan. Kahvilan tilalla on aikoinaan ollut Suomen ensimmäinen pronssivalimo, mutta rakennuksessa näkyy työn ohella myös Wikströmin harrastukset: valokuvaaminen, tähtitiede, musiikki ja puutarhanhoito. Korkealle parvelle on sijoitettu urut, torniin pyörivä tähtitorni, alas puolestaan pimiö ja pieni, mutta niin upea talvipuutarha.

Jos Emil Wikström ei tunnu entuudestaan tutulle, uskoisin yhden hänen töistään olevan monelle varsin tuttu. Helsingin rautatieaseman graniittiset lyhdynkantajat ovat nimittäin Wikströmin suunnittelemat. Tampereella yksi Wikströmin tunnetummista töistä on Näsikallion suihkulähde Hämeenpuiston päädyssä.

Jos et ole vielä käynyt Visavuorella, tee se pian. Museo ei mene talveksi kiinni vaan Visavuorea voi  ihailla läpi vuoden ja plussana päälle vielä se, että kohde kuuluu Museokortin piiriin. Aukiolot kannattaa aina tarkastaa, sillä niin upea kuin Visavuori onkin ulkoapäin, sisätiloja ei kannata missata. Ihailtavaaa riittää sisustuksen, töiden ja tähtitornin lisäksi myös puutarhassa. Rinnetontin siisteistä kukkapenkeistä riittää inspiraatiota tänäkin päivänä.

Ja melkein meinasin unohtaa mainita, että Visavuorella sijaitsee myös Kari-paviljonki, jossa on esillä pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirroksia. Kari on Emil Wikströmin tyttären Estellen poika. 

* *

Visavuori
Visavuorentie 80, Tarttila, Valkeakoski

Omenaclafoutis

Clafoutis eli ranskalainen pannukakku/paistos on kuulunut repertuaariini jo joitakin vuosia, sillä pidän sen erilaisesta rakenteesta suomalaiseen pannukakkuun verrattuna. Clafoutis on kosteampi ja toisinaan jopa vanukasmainen, nopea valmistaa ja sitä voi varioida suuntaan jos toiseen. Aiemmin olen upottanut siihen vain musta- ja punaherukoita, mutta tällä kertaa päätin paistaa jälkiruoan omenoista ennen kuin ne ehtivät mennä huonoksi. Ja tulikin taivaallista! Olin ajatellut ripotella joukkoon vielä puolukoita, mutta taikinaa jäikin sen verran yli, että tein puolukasta toisen, blinipannun kokoisen pannukakun. (Mutta, mutta... luin juuri, että omenoita käytettäessä ei ole enää kysymys clafoutiksesta vaan flognardesta. Clafoutis-nimeä voi käyttää vain, kun täytteenä on kirsikat. No, mulle tämä on edelleen clafoutis.)

Taikina kohosi uunissa mielettömästi ja pelkäsin jo, että clafoutis valuu reunan yli. Suuret kuplat laskeutuvat nopeasti ja kuten huomaat, kuvissa niitä ei näy enää laisinkaan. Paistos ei siis näytä lainkaan samalta kuin alkuperäisessä reseptissä, mutta maku on sitäkin parempi. Yleensä paistan clafoutiksen valurautapannussa, mutta sen voi valmistaa myös uunivuoassa. Ehkä minunkin pitää tehdä se ensi kerralla mahduttaakseni koko taikinan yhteen pannuun. Pidin tämän clafoutiksen koostumuksesta enemmän kuin aiemmasta, joten tämä resepti taitaa jäädä pysyvään käyttöön.


Omenaclafoutis 4 annosta

1 1/2 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
3 kananmunaa
2 dl maitoa
3 rkl sulatettua voita
* * *
4-6 omenaa lohkoina tai 2 dl marjoja (musta- ja punaherukoita, kirsikoita, vadelmia, mansikoita, mustikoita)
kanelia, sokeria

Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen. Voitele vuoka voilla. Tämä ei ole välttämätöntä, jos teet omenaversion ja paistat omenat ensin samalla pannulla. Sulata voi pannulla ja nosta omenalohkot joukkoon. Mausta ne tasaisesti sokerilla ja kanelilla. Paista hetki, mutta varo paistamasta omenoita liikaa, etteivät ne hajoa pannun pohjalle.

Sekoita jauhot ja sokeri keskenään. Lisää kananmunat ja sulatettu voi, vatkaa vispilällä sekaisin. Lisää maito ja sekoita taikina kevyeksi ja kuohkeaksi.
Kaada taikina omenoiden päälle. Jos teet clafoutiksen marjoista, kaada valurautapannun pohjalle ensin taikinaa ja ripottele marjat päälle. Kaada lopputaikina päälle ja nosta uuniin. Paista clafoutista 30-40 minuuttia tai kunnes se on kauniin ruskea ja keskiosa on kiinteä. Voit myös tarkistaa kypsyyden tökkäämällä hammastikun keskelle; jos se on kuiva, pannukakku on valmis.

Anna jäähtyä ja ripottele tomusokeria päälle juuri ennen tarjoilua.

*
Kokeile myös mustaherukka-clafoutista!

Italialainen kaali-papukeitto

Kun tuulee ja sataa, on oiva hetki käpertyä viltin alle hyvän kirjan tai elokuvan pariin. Vihmova sää on otollinen myös tälle herkulliselle keitolle, josta on vuosien varrella muodostunut yksi lempiruoistani, vaikken sitä niin kovin usein keitäkään. Tämäkin ruoka sisältää kaalia ja voinee todeta, että melkeinpä kaikki kaaliruoat ovat lempiruokiani. Kyseessä on italialainen kaali-papukeitto, joka vaatii loppusilaukseksi lorauksen hyvää oliiviöljyä ja parmesania. Juuston voi ripotella lopuksi keiton päälle tai heittää kovan parmesanin kannikan jämän keittoon kypsymisajaksi antamaan makua. Molempi parempi. Mikäli jätät juuston pois, soppa on täysin vegaaninen. 

Kaali-papukeitto on myös pitkän haudutuksen jälkeen ihanan hellivä ja ehdottomasti lohturuokien aatelia. Lihan rakastaja voi aivan aluksi paistaa kattilassa pekonia keiton pohjalle eikä soppa pane pahaksi sitäkään, että sinne hienontaa joukkoon jääkaapista yksinäisiä juuresten jämiä. Toki ensiluokkaista aineksista syntyy aina se paras mahdollinen.

Syys ja kaali ne yhteen soppii, kokeile sinäkin!

Italialainen kaali-papukeitto

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 iso sipuli hienonnettuna
1-2 varsisellerin vartta hienonnettuna
2 porkkanaa kuorittuna ja paloiteltuna
2 rkl tomaattipyrettä
4 dl kaalia ohueksi suikaloituna
1-1½ l kasvislientä
suolaa
mustapippuria
2-4 dl kypsiä valkoisia papuja
timjamia
oliiviöljyä
(parmesanin kannikat)

Kuullota sipuleita, porkkanaa ja varsiselleriä öljyssä.  Lisää tomaattipyre ja anna senkin kypsyä hetken aikaa.

Lisää seuraavaksi kaali ja kasvislientä. Hauduta keittoa, kunnes kasvikset ovat pehmenneet. Jos aika antaa periksi, hauduta kaalikeittoa tunnista kahteen.

Kaada lopuksi huuhdotut pavut joukkoon ja anna niiden lämmitä.

Tarkista keiton maku ja lisää mausteita tarvittaessa. Annostele keitto lautasille, lorauta oliiviöljyä pinnalle ja nauti hyvän valkoviinin kera.